Yleistä Helenestä

Helene Schjerbeck Silti minä maalaan 

Taiteiljan kirjeitä Maria Wiikille

Toimittanut Lena Holger

"Silti minä maalaan sisältää Helene Schjerberfbeckin(10.7.1862-1946) aiemmin tuntemattomia kirjeitä luottoystävälleen Maria Wiikille."

Kirjasta syntyy kuva alakuloisesta mutta voimakas tahtoisesta taiteilijasta joka halusi vain kyetä maalaamaan. Hän oli harvoin tyytyväinen töihinsä ja monet arjen tapahtumat vaivasivat häntä. (kivut,mallien löytäminen).

Helene puhui äidinkielenään ruotsia. Lisäksi hän puhui jonkin verran myös suomea, mutta suomessa varsinkin päätteet ja ymmärtäminen tuottivat hänelle vaikeuksia. Sen sijaan Schjerbeck osasi mm. englantia ja ranskaa. Hän myös vietti Ranskassa useita vuosia välillä 1880-1890 yleensä erillaisten valtion stipendien turvin. Ranskassa, (varsinkin Pariisissa) viettämäänsä aikaa Helene kuvaa kirjeissään vielä vuosienkin kuluttua elämänsä onnellisemmaksi ajaksi. Hän myös kaipasi Ranskaa ja huoletonta elämän tapaansa.

Helenen malleista kerrottakoon se että mallit koostuivat saatavilla olevista ihmisistä. Helene ei pitänyt rupattelusta mallin kanssa ja maalasikin asetelmia osittain siksi että niiden kanssa ei tarvinnut puhua.(hän oli luonteeltaan hieman erakkomainen). Myös yksi syy omakuvien maalaamiselle oli mallin ainainen saatavuus. "kun minä nykyään niin harvoin jaksan maalata,olen aloittanut omakuvaani, malli on silloin aina saatavilla, ei vain ole lainkaan hauskaa nähdä omaa itseään"

 Tämä lause kuvastaa hyvin myös omaa ajatteluani kyseisestä aiheesta.  Omakuvia puoltaa helppous ja vapaus kokeilla ilman mallin hämmennystä mutta vaikka kokeilu onnistuisi ja saisinkin itsestäni paljastettua jotain muutakin kun kasvon muodot haluanko näyttää kyseisen kuvan muille ? Haluanko muiden tietävän miten haavoittuva voin olla ? 

Takasisin Schjerfbeckkiin ja omakuviin. Kuvista huomaa ettei taiteilja ole yrittänyt vaan tallentaa kasvojaan vaan tallentaa persoonallisuuttaan ja jotain pinnanalta. Teokset muuttavat pelkistetyimmäksi taiteilijan vanhetessa. Myös osasta mallikuvista voi huomata saman tarpeen tallentaa muutakin kuin kopio näkemästään.Jopa omenoita maalatessaan Helene kirjoittaa etsineensä niiden sielua.

Hämmentävintä kirjassa oli luultavasti Schjerfbeckin asentotoituminen valokuvaamista kohtaan."Valokuva pettää aina, oletko nähnyt yhtään-no juu,äidin kuvan-joka kertoisi jotain originaalista. Se vie kaiken viehätyksen se pitäisi kieltää lailla,ja filmi myös". Tämän näkemyksen taustalla mahtaa(toivottavasti) olla sen ajan valokuvauksen alkeellisuus ja kuvaamisen keskittyminen lähinnä vakaviin muotokuviin.

Helenen kirjeissä paistaa myös taitajan tarve toteuttaa itseään vapaasti ja hän kannustaakin Maria Wiikiä useaan otteeseen olemaan ajattelematta muiden mielipiteitä maalatessaan.

pidän varsinkin näistä kahdesta omakuvasta sillä vaikka ne ovat samasta ihmisestä ne tuntuvat viestivän kuvin erillaisia asioita. Molemmissa näkyy taiteilijan fyysinen heikkous ja henkinen periksiantamattomuus ja näissä kahdessa teoksessa on mielestäni myös jotain ihimillisempää ja koskettavampaa, näitä on helpompi lähestyä.